Eturintamassa vai peränpitäjänä

 Minut on imaistu klassikkokierteeseen. Tiedättekö ne "50 kirjaa jotka on pakko lukea" -listaukset? Koetan urakoida puuttuvia kokoon antaumuksella. Ensin kertasin Monte Criston kreivin ja Tarun sormusten herrasta, sitten luin viimein Frankensteinin, Kultahatun ja Vuonna 1984. Ne ovat kaikki tukevia peruskiviä maailmankirjallisuuden muurissa. Ja oikeasti hyviä kirjoja. Ikävä kyllä kotimaista kirjallisuutta löytyy suuren kirjallisuuden listoilta harvoin. Johtuuko se siitä, että olemme kautta historian tulleet vähän jäljessä? Kun muu maailma vietti keskiaikaa 400-1500, Suomen keskiajan sanotaan olleen vasta 1200-1520. Olemmeko me hitaita, jonon viimeisiä? 

Maailmankirjallisuus on suurta juuri siksi, että se tuo uusia ja mullistavia ajatuksia massoille. Sitä kirjoittavat ihmiset, jotka ovat aikaansa edellä. Otetaan esimerkiksi vaikka Frankensteinin kirjoittanut Mary Shelley. Hän on syntynyt naisena 1700-luvun lopussa. Siitä huolimatta hän kirjoitti, julkaisi ja loi uusia kirjallisuuden genrejä: kauhun ja science fictionin. Frankenstein on nykypäivänäkin ajatukseltaan moderni. Se puhuu ihmisestä suhteessa luontoon, tieteeseen ja tekniikkaan. Ennen muuta se on kuitenkin tarina siitä, miten sielu kovettuu ja kuolee ilman rakkautta ja hyväksyntää. Minut se laittoi pohtimaan nykyajan vankiloita, rangaistuksen ja kuntouttamisen eroja. Kaukaakin tulevilla asioilla voi olla painavaa sanottavaa juuri tässä ajassa. Sitähän klassikot ovat: niitä on luettu ja koeteltu monissa erilaisissa aikojen vaiheissa. Niillä on ollut aikojenkin päästä ihmisille jotain relevanttia sanottavaa. Siitä syntyy niiden arvo.

Luen häpeällisen vähän suomalaista kaunokirjallisuutta. Joskus ja jouluna, tahtoo sanoa. Valintani ovat usein löytöjä netistä, kavereilta kuultuja, lehdestä luettuja ja kirjastonhoitajien poimintoja. Usein niissä on jo kannessa tarra "New York Times Bestseller", pitkä litania arvosteluja ja palkintoja. Se ei ole väärä tai huono tapa löytää luettavaa eivätkä nämä kirjat ole sen kehnompia kuin muutkaan. Mutta tajuan olevani lukijana toisen käden tietäjä, luen mitä muut ovat jo lukeneet ja hyväksi todenneet. Hyvä puoli tässä on se, että luen enimmäkseen hyviä tai erinomaisia kirjoja. Harvoin kuitenkaan koen löytöretkeilijän jännitystä tai löytäjän iloa. Ehkä erinomaisen klassisesta kirjamaustani kertoo myös nykyinen maailmankirjallisuuden kurimus. Ihmistä suurempi ja upeudestaan huolimatta hieman tylsä.

Klassikot ovat vähän kuin Digestive-keksejä. Hyviä kaiken pohjana, mutta toisinaan vähän kuivaa ja vaikeaa saada alas pitemmän päälle. Olen eksynyt monenlaisille harhapoluille kevyen, modernin ja jännityskirjallisuuden saralla. Raskas työ, kevyet huvit ja niin poispäin. Muutama päivä sitten huomasin äänikirjapalvelun uutuuksissa Iida Turpeisen kirjan Elolliset. Lisäsin sen listalleni ja ajattelin antaa sen odottaa muutaman kuukauden - tai vuoden - kunnes inspiraatio iskisi. Kirjatoukat ja lukulohikäärmeet tietänevät "luen sitten joskus" -pinon loputtoman syöverin. Jokin kirjassa silti veti minua puoleensa. Palasin siihen heti seuraavana päivänä. Päätin kokeilla, ihan vain vähäsen. Kirja alkaa pituus- ja leveyspiirien ilmoituksella. Tunsin heti merituulen, museon seisahtuneen ilman, eläimen turkin tunnun ja luun sileyden. Minut imaistiin mukaan. Elolliset kertoo tarinan tieteestä, kehityksestä, ihmisistä... ja merilehmästä. Ehkä, ihan hiukkasen, se voisi olla Frankensteinin sisarteos. Kirja ehtii seurata useita eri ihmisiä, useita eri matkoja ja maita silti koskaan kadottamatta punaista lankaansa. Kirjailijan ote on toisaalta kuin biologin, toisaalta kuin historioitsijan, sitten yhtäkkiä sataprosenttisesti hetken kauneuden löytävän runoilijan. Suomi on ehkä maailman laidalla, mutta tässä kirjassa suomalaiset koskettavat maailmanhistoriaa. Samalla ihmisen käsi pyyhkäisee eläinlajeja syrjään. Syrjäytetyt eläimet lentävät välillä ulos koko pelilaudalta. Kirja ei vaivaudu osoittelemaan sormella tai soimaamaan. Historia on jo tapahtunut eikä sitä voi muuttaa. Olemme paljon pidemmällä aikajanalla kuin kykenemme omilla silmillämme näkemään. Elolliset on kuin kaunis, kaihoisa laulu eräälle merilehmälle ja sen luo johtavalle polulle. Olen iloinen, että olen lukenut sen. Olen iloinen, että olen löytänyt jotain, mitä vasta harva on ihaillut. Suosittelen lukemaan sen. Minun silmissäni se ei kalpene suurtenkaan klassikoiden edessä. Ehkä, kerrankin, olemme yhdessä kirjallisuuden eturintamassa?

- tiipahvi